Szentendre

 

Szentendre on Budapestin lähellä sijaitseva pieni kaupunki, jossa olin suunnitellut jo jonkin aikaa käyväni. Nyt kun Virallinen Matkaseurani oli käymässä kaupungissa, päätimme tehdä nopean päiväretken paikan päälle. Szentendre (jonka nimi muuten tulee keskiaikaisen latinan nimestä Sankt Andrae) on kuuluisa erityisesti viehättävästä barokkiarkkitehtuuristaan sekä nykyään kaupungissa asuvista lukuisista taitelijoista. 1500-luvulta alkaen kaupunki on ollut tunnettu Unkarin serbialaisväestön keskuksena, ja ympäröivillä alueilla on asunut myös paljon bulgarialaisia. Ottomaanivallan aikana serbialaisasutus pääsääntöisesti katosi, mutta 1700-luvulta alkaen kaupunkia asuttivat jälleen lukuisat serbialaiset, kroatialaiset, slovakialaiset ja kreikkalaiset. Sanotaankin, että näiden kansojen vaikutus näkyy yhä kaupungin jossain määrin eteläeurooppalaisessa tai välimerellisessä ulkoasussa.

  

 

Itseäni kaupungissa viehätti etenkin sen arkkitehtuuri. Keskusta on säilynyt sangen tyylipuhtaana, ja talot ja kadut ovat sievästi kunnostettuja. Szentendressä on myös lukuisia museoita (mm. kaupungin ulkopuolella sijaitseva ulkoilmamuseo sekä Károly Ferenczy -taidemuseo). Olimme kuitenkin liikkeellä niin tiukalla aikataululla, että museokäynnit jäivät välistä ja keskityimme kaupungin katselemiseen ja kahvinjuontiin.

 

 

Fő tér -nimisellä keskusaukiolla historian synkemmistä vaiheista kertoo risti, joka on pystytetty 1700-luvun lopulla kiitokseksi kaupungin selvittyä alueella riehuneesta ruttoepidemiasta. Salakuuntelemamme saksalaisen turistiryhmän oppaan mukaan sen alle olisi haudattu kasvot alaspäin yksi ruton uhreista, mutta tästä en ensi hätään onnistunut löytämään lisätietoa. 

 

Ainakin tähän aikaan vuodesta kaupunki vaikutti olevan aikamoinen turistirysä. Liikkeistä suuri osa oli matkamuistomyymälöitä, ja vaikka joukkoon mahtui muutama design-yritys ja taidekauppa, en itse ainakaan kaiken turistikrääsän keskellä tuntenut suurta halua mennä sisälle muihinkaan liikkeisiin. Varsinainen ostoskaupunki se ei siis ole, paitsi jos on innostunut matkamuistoista ja / tai kestää ihmispaljouden; silloin design-puoleltakin saattaa varmasti löytää jotakin kiinnostavaa. Luulen, että turistien suuri määrä on myös selityksenä rantakahvilan tarjoamaan surkeimpaan melangen nimellä kutsuttuun juomaan, johon olen tähän mennessä törmännyt. Paitsi että siitä puuttui maitokahvista melangen tekevä hunaja, oli se myös kylmää. (Toinen kahvila sitten pelasti tilanteen, kuten kuvasta ylempänä näkyy. Minulla on suurena suunnitelmana tehdä empiirinen melange-koe täällä ollessani.)

Yritimme myös käydä katsomassa kirkkoja, mutta hieman huonolla menestyksellä, kuten kunnon keskiajan- ja renessanssin tutkijoiden kuuluukin. Ylläolevissa kuvissa on Belgraden katedraali, joka oli Unkarin serbialaisten ortodoksien piispanistuin. Katedraali valmistui vuonna 1764 ja olikin ulkoapäin aika vaikuttavan näköinen. Sen sijaan sisäänpääsymaksu oli aikamoinen, joten annoimme asian olla.

Alemmissa kuvissa taas on Pyhän Johanneksen kirkko, joka on roomalaiskatolinen kirkko ja Szentendren vanhin rakennus. Arkeologisten tutkimusten mukaan sen ensimmäiset rakennusvaiheet sijoittuvat 1200-luvulle. 1300-luvulla rakennus sai goottilaisen muodon, mutta ottomaaniaikana se tuhoutui lähes täysin. Barokkiulkoasu on peräisin kahdesta eri rakennusvaiheesta 1700-luvulta. Tähän kirkkoon selvisimme sisälle asti, mutta koska kaupungissa mitä ilmeisimmin vietetään jonkinasteista siestaa hyvinkin uskollisesti, vierailulle oli aikaa kokonainen yksi minuutti. No, ehti siinäkin yhden kuvan fescoista räpsäistä.

 

Myös Johannes Paavali II yhden kirkoista pihalla kehottaa matkustamaan Szentendreen. Kaupunkiin pääsee todella kätevästi Budapestista. Batthyáni tér -metroasemalta lähtee Hév-nimellä kutsuttu maanalainen juna (joka tosin kulkee maan alla kahden pysäkinvälin verran), eikä matka maksanut montaakaan sataa forinttia. Matka-aika Batthyáni tériltä on n. 45 minuuttia.

Lisätietoja: Szentendren kaupungin matkailusivusto

Sivupolkuja Saksassa

Käväisin alkuviikosta työmatkalla workshopissa sangen toisenlaisissa (no okei, Keski-Euroopan mittapuulla toisenlaisissa) maisemissa. Kamera ei mahtunut mukaan eikä kyllä kuvaamiselle paljoa ollut aikaakaan, mutta kuljeskelin kuitenkin pariin otteeseen kaupungilla ottamassa vähän kännykkäräpsäisyjä. Pakko tunnustaa, että ennen kyseistä matkaa olin jossain määrin hermostunut, vaikka tämä olikin toinen kertani kyseisessä kaupungissa. Tulenhan katselemaan näitä maisemia tammikuusta alkaen parin vuoden ajan.

Jos joku ei tiedä, mistä kaupungista on kyse, niin tämän soittoniekan pitäisi se paljastaa.

Kovin einsteinmainen olo ei reissun aikana ollut. Ehkä 97 % workshopista käytiin auf Deutsch, ja kun oma kielitaitoni rajoittuu oluen tilaamiseen ravintolassa sekä lauluharrastuksen myötä opittuihin hienoihin lauseisiin sielusta, rakkaudesta ja kuolemankaipuusta, niin sillä ei varsinaisesti vielä käydä syväluotaavia keskusteluita keskiajan yhteiskunnan näkemyksistä terveydestä, vammaisuudesta, toimintakyvystä tai mielenterveyden rajoista. Toisaalta tapaamani ihmiset olivat kivoja ja luulen, että heidän kanssaan tulee olemaan mukava työskennellä - etenkin jos onnistun oppimaan kieltä edes vähän nykyistä paremmin.

Keskiaikaihminen ei onneksi voi olla nauttimasta näistä näyistä. Eikä se vähemmän urasuuntautunut osa itseäni monista lukuisista teepuodeista, kahviloista, museoista, saksalaisista valkoviineistä tai vaatekaupoista. Ja kengistä. Lukemattomista kengistä. (Onneksi olin liikkeellä käsimatkatavaroin.)

Keskiaikaiset korttelit - tunnetaan myös nimellä Schnoor

Tuomiokirkko ja raitiovaunu – molemmat ovat hyviä olla olemassa.

Toivottavasti oikeitakin hevosia löytyy.

Unkarilaisten lyhtyjen jälkeen vuorossa on siis ehkä saksalaisia lamppuja. Just nyt tuntuu siltä, että se voi olla hyväkin juttu.

Kaunis kaupunginosa

Asuntoni Budapestissa sijaitsee viidennessä kaupunginosassa (niitä on kaikkiaan 23) Belváros-nimisellä alueella. Belváros tarkoittaa keskikaupunkia tai sisäkaupunkia - tai mitä ikinä Innenstadt nyt onkaan suomeksi. Minulle nimen alkuosa bel kuitenkin tuo väkisinkin mieleen niin monessa kielessä samantapaisen sanan kaunis, ja sitä tämä alue todella on - huolimatta siitä, että tämä on samalla monien toimistojen ja turistinähtävyyksien alue. Belváros on osa Pestin vanhaa kaupunkia, ja se rajautuukin yhdeltä sivultaan vanhojen kaupunginmuurien mukaisesti.

Aivan asuntoni vieressä on Egyetem Tér -niminen aukio, jonka laidoilla on lukuisia ravintoloita, kahviloita ja baareja samoin kuin ELTE-yliopiston rakennuksia. Tunnelma on rauhallisen hilpeä päivät läpeensä ja vaikka alakerran skottipubin olemassaolo joskus hieman häiritseekin yöunia, on ihanaa, että kaupungin elämän voi nähdä ja kokea heti ulos astuttuaan.

Alueen halki kulkee Váci utca -ostoskatu, jonka toinen, pohjoispää on suurten ketjuliikkeiden ja ravintoloiden hallitsema kun taas tässä päässä myydään lähinnä turistikampetta. Ilmeisesti neuvosto-kitsch myy, sillä kuvan somien maatuskojen lisäksi aiheeseen liittyvää hattua, mukia ja ties mitä löytyy roppakaupalla.

Kaarle XII was here!

Váci utca päättyy suurelle kauppahallille, joka on varmasti yksi Budapestin hienoimmista rakennuksista. Sen edustalta lähtee Vapauden silta eli Szabadság híd. Vaikka kuuluisa ketjusilta taitaakin olla täällä silloista kuuluisin, on Vapauden silta kaikessa takorautaisuudessaan oma suosikkini.

Kauppahalli

Jos joku vielä ihmettelee, miksi blogilla on tällainen nimi...

Kaupunginosan alueella on myös monia ehkä hieman huonommin tunnettuja pieniä nurkkauksia ja salaisuuksia, joista kaikkia ei mainita turistioppaassa. Itseltänikin kesti hetken löytää esimerkiksi Károlyi kert -niminen pieni ja hyvinhoidettu puisto. Päiväsaikaan se on täynnä leikkiviä lapsia ja kirjojaan lukevia aikuisia, eikä läheisen Múszeumkörút-tien melusta ole tietoakaan.

En tiedä, koska puisto on perustettu, mutta haluaisin ajatella sen näyttäneen samalta ainakin sata vuotta.

Älä tallaa nurmikoita!

Ehkä kaikkein parasta näillä kotinurkilla, niin kuin koko kaupungissakin, on kuitenkin vain kuljeskella ympäriinsä ja katsella rakennuksia, katuja ja niiden ihania yksityiskohtia. Budapestin rakennuskanta on Suomeen verrattuna vanhaa mutta moneen muuhun eurooppalaiseen kaupunkiin verrattuna suhteellisen nuorta. Samalla se on kuitenkin kovin tyylipuhtaan oloista, ja kun unohtaa autot ja mainosvalot, voi toisinaan kuvitella olevansa 1800-luvulla. Ja samalla ei voi välttyä ajatukselta, että täällä on sata vuotta sitten täytynyt olla aivan hirveästi rahaa.

Festareilla

Nyt on luvassa tosi huonoja kännykkäkuvia ja armotonta Photoshop-filtteröintiä. Josko seuraavaa päivitystä varten kävisin taas kuvaamassa kunnolla... Mutta toisaalta tämän viikonlopun aktiviteetit eivät kaivanneet kameraa, hyvä että muistin edes ottaa muistoksi muutaman kännykkäräpsyn.

Ensimmäinen viikko täällä on siis takana, ja viikonloppuna tapasin paluuni jälkeen ensimmäistä kertaa täkäläisiä kavereita festaroinnin merkeissä. Perjantaina suuntasin Népliget-puistoon festivaaleille, joilla ymmärtääkseni on ideana koota yhteen jos jonkinnäköistä musiikkityyliä, ruoan, juoman ja karamellin myyjää, karusellia ja törmäilyautoa. Varsinainen koko perheen tapahtuma siis. Minulla ja ystävälläni oli tarkoituksena käydä katsomassa paikallisia metallibändejä, jotka soittivat yhdellä lavoista.

Ei oikein kamera pystynyt näihin yökuviin, mutta nuo kirjavat läiskät ovat bändi, uskokaa kun sanon.

Siitä on hetki, kun olen viimeksi ollut minkäänasteisella metallikeikalla, joten kaipa tämä oli jonkinlainen paluu nuoruuteen Budapestissa. Mutta hauskaa oli, ja tunnelma just niin välitön kuin kyseisen genren piirissä tuppaa olemaan. Tunnetuin paikallinen suuruus taisi olla Wisdom, joka soitti tasokkaan joskin varsin lyhyeksi jääneen setin. Kai tuo olisi luokiteltavissa powermetalliksi tai rockiksi tai joksikin sellaiseksi. Aika hilpeää tavaraa suurella paatoksella, dramatiikalla ja ylikireillä nahkahousuilla höystettynä.

Lapsille tarkoitetut kojut ja laitteet olivat tähän aikaan illasta jo hiljaiset. Ja itseänikin houkutteli paikallinen valkkari tikkareita enemmän...

Kuvan antamasta vaikutelmasta huolimatta täällä halvan alkoholin maassa festareillakin on näemmä varsin siisti meininki.

Lauantaina vuorossa oli niinikään festarit, mutta tällä kertaa olut-sellaiset. Lyhyen Budapestissa oloni aikana olen jo saanut huomata, että unkarilaiset tykkäävät erilaisista tapahtumista ja festareista ja vaikuttavat lisäksi olevan varsin taitavia niiden järjestämisessä. Nämä festivaalit sijaitsivat Jószefváros-kaupunginosassa. Muutamien aukioiden ja kortteleiden alue oli täynnä pieniä kojuja ja telttoja, joissa myytiin jos jonkinlaisia oluita. Seurueemme maistoi muun muassa baanani-, suklaa- ja sitruunaolutta (jotka ehkä suklaata lukuun ottamatta eivät kyllä olleet laulun arvoisia). Unkari ei ole mikään varsinainen olutmaa, ja näilläkin festareilla suurin osa myytävistä tuotteista tuli muualta.

Suomalaisena kai aina kiinnittyy huomio siihen, miten a) vapaata olut/alkoholikulttuuri näissä maissa on ja b) miten vähän minkäänlaisia käytöshäiriöitä silti esiintyy. Nytkin ihmiset istuskelivat kaduilla ja kuljeskelivat olutlasit käsissään jopa kojusta toiseen (moni varmaan muistaa taannoisen helsinkiläisen kauppahallijupakan). Tunnelma oli leppoisa ja kiireetön.

Monista kojuista sai myös ruokaa – joskin varsin lihaisaa sellaista. Tämä hirvenpää (saattaa kyllä olla jokin muukin eläin, luurankotuntemukseni on aika huono) esimerkiksi vartioi mausteisia makkaroita ja rasvassa käristettyä hanhenrasvaa. Terveelliseltä kuulostaa!

Budapest on tunnettu erilaisista raunio- ja puutarhabaareista, joista minun pitää kirjoittaa joskus erikseen. Olutfestaripäivämme päättyi yhteen aivan vahingossa löytämäämme, jonka nimestä minulla ei ole mitään käsitystä. Ehkä löydän sinne vielä takaisinkin.

Nyt pitäisi kai palata normaaliin päiväjärjestykseen tiskien ja latinan pariin. Mutta onpahan tullut virkistäydyttyä ja palautettua mieleen, miten valtavan hieno ja elävä tämä kaupunki on!

Takaisin Budapestissa

Kaksi kuukautta Suomessa meni hujauksessa töiden sekä perheen ja ystävien tapaamisen merkeissä. Matkan varrelle mahtui lukuisia hienoja hetkiä, joista teki ehkä vielä hienompia kesän aikana tullut tieto siitä, että eloni ulkomailla ei tältä haavaa päätykään, kun Budapestin-reissu on aikanaan joulukuussa ohitse. Mutta nyt olen kuitenkin taas täällä ja tuntuu siltä, kuin välillä en olisi poissa ollutkaan. Silti pieni haikeus siitä, että Suomen kesä on jälleen ohitse, on läsnä. Siksi pieni nostalgisuus vielä sallittakoon.

Éljen, éljen Erzsébet

Kuningatar Elisabeth (unkariksi Erzsébet királyné) on yksi niistä lukuisista historiallisista henkilöistä, joihin Budapestissa ei voi olla törmäämättä. Kaupungista löytyy hänen mukaansa nimetty silta, aukio, katu ja kaksi kokonaista kaupunginosaa – hotelleista, ravintoloista, kahviloista ja erilaisista kaupoista ja matkamuistomyymälöistä puhumattakaan.

Elisabeth Unkarin kuningattarena

Elisabethin elämäntarina lienee suurelle osalle tuttu, joskin se on usein yltiöromanttisten ja historiallisesti varsin epätarkkojen Sissi-elokuvien värittämä. Elisabeth (jota hänen perheensä kutsui lempinimellä Sisi) syntyi vuonna 1837 Münchenissa. Hänen isänsä oli omalaatuisena henkilönä tunnettu ruhtinas, jonka lapset saivat asemaansa nähden melko vapaan kasvatuksen. Elisabethin vanhempaa sisarta Heleneä kaavailtiin jo varhain serkkunsa, Itävalta-Unkarin nuoren keisarin Frans Joosefin puolisoksi. Tavattuaan kaavaillun morsiamensa 15-vuotiaan sisaren Frans Joosef kuitenkin asettui vastustamaan äitinsä tahtoa ja kihlasi Elisabethin. Vaikka Frans Joosef oli ilmeisesti vaimoonsa erittäin rakastunut, ei parin avioliitto ollut erityisen onnellinen. Asiaa ei lainkaan auttanut Habsburgien hovin tiukka etiketti tai keisarin äidin, arkkiherttuatar Sophien, suhtautuminen nuoreen miniäänsä: hän muun muassa otti parin kolme vanhinta lasta kasvatettavakseen näiden äidiltä kysymättä. Lisäksi Elisabeth ja Frans Joosef menettivät neljästä lapsestaan kaksi: esikoinen Sophie kuoli vain kaksivuotiaana ja poika kruununprinssi Rudolf teki itsemurhan vuonna 1889, mikä vaikutti vahvasti keisarinnan mielenterveyteen. Elisabethin myöhempiä vuosia leimasikin hovin ja sen velvollisuuksien välttely sekä jatkuva matkustaminen ympäri Eurooppaa.

Elisabethin patsas Budan puolella Erzsébet hídin eli Elisabethin sillan kupeessa. Ennen toista maailmansotaa patsas oli sijoitettu Pestin puolelle, ja sodan jälkeen unkarilaiset saivat odottaa 40 vuotta ennen kuin se pystytettiin nykyiselle paikalleen vuonna 1986.

Nykyään Elisabeth tunnetaan erityisesti hänen ympärilleen jo hänen elinaikanaan kehittyneestä kauneuskultista. Elisabeth oli aikakautensa naisiin verrattuna huomattavan pitkä, ja hän piti erityisen tiukasti huolta hoikkuudestaan aina epäterveelliseen paastoamiseen saakka ja toisinaan jopa vaatteet ommeltiin hänen ylleen. Hänen uskomattoman pitkien hiustensa päivittäisen hoidon väitetään kestäneen parhaimmillaan jopa kolme tuntia. Viimeisin muotokuva Elisabethista maalattiin hänen ollessaan 33-vuotias, minkä jälkeen hän kieltäytyi istumasta mallina, ja valokuvatkin ajalta tämän jälkeen ovat suhteellisen harvinaisia.

Elisabethin patsas Matiaksenkirkossa Budan linnavuorella

Elisabeth vieraili Unkarissa ensimmäistä kertaa vuonna 1857 ja väitetään, että hän rakastui maahan heti. Hän muun muassa opetteli puhumaan unkaria täydellisesti ja suuri osa hänen palveluskunnastaan oli unkarilaisia, mikä ei suinkaan miellyttänyt kaikkia itävaltalaisia arkkiherttuattaresta puhumattakaan. Itävallan ja Unkarin välit eivät olleet helpot. Vuodesta 1804 saakka Unkari oli kuulunut Itävallan imperiumiin vailla itsehallintoa, mitä maan kansalaiset vastustivat. Vuonna 1848 unkarilaiset yrittivät vallankumousta ja olivat vähällä onnistua, mutta itävaltalaiset tukahduttivat kumouksen Venäjän armeijan tuella. (Vallankumouksen alun vuosipäivä 15.3. on Unkarissa kansallinen juhlapäivä, ja monet vallankumouksen johtohahmot ovat yhä kansallissankareita.) Tämän jälkeen Itävalta pyrki ratkaisemaan ongelmaa vuosikaudet tuloksetta. Samalla keisarin asema Keski-Euroopassa heikentyi huomattavasti Italialle ja Preussille hävittyjen sotien tuloksena, ja nationalismin nostaessa päätään oli Unkarin kysymys pakko ratkaista. Lopulta muodostettiin Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia, Unkari sai oman parlamentin ja pääministerin, ja Frans Joosef ja Elisabeth kruunattiin Unkarin kuninkaaksi ja kuningattareksi 8.6.1867.

Frans Joosef ja Elisabeth polvistuvat Neitsyt Marian edessä kruunajaisissaan kesäkuussa 1867. Fresco Matiaksenkirkossa.

Vaikka Elisabeth muuten vältteli hovin velvollisuuksia ja politiikkaa, toimi hän aktiivisesti ihailemansa Unkarin tilanteen ratkaisemiseksi. Kreivi Guyla Andrássy (1823–1890) oli unkarilainen poliitikko, joka neuvotteli Frans Joosefin kanssa kaksoismonarkian perustamisesta. Elisabeth ja kreivi Andrássy olivat läheiset ystävät, ja Elisabethilla oli merkittävä rooli neuvotteluiden edistäjänä (tilanteen ratkettua Andrássysta tuli Unkarin pääministeri). Elisabeth sai kruunajaislahjaksi Gödöllőn palatsin lähellä Budapestia, ja vietti siellä suuren osan aikaansa kruunajaisten jälkeisenä vuotena. Ilmeisesti Unkarin kysymyksen suotuisa ratkeaminen vaikutti hetkellisesti myös Elisabethin ja Frans Joosefin avioliittoon, sillä vaikka Elisabeth oli päättänyt, ettei koskaan tahtoisi neljättä lasta, tytär Marie Valerie syntyi vuonna 1868, kymmenen vuotta edellisen lapsen Rudolfin jälkeen. Toisinaan on liikkunut huhuja, että kreivi Andrássy olisi ollut Elisabethin rakastaja ja tytön isä, mutta tästä ei ole minkäänlaisia historiallisia todisteita. Elisabeth kasvatti tyttären itse, ja tämä tunnettiin kaksoismonarkiassa lempinimellä "unkarilainen lapsi". Kuten alussa kirjoitin, unkarilaisten kiitollisuus Elisabethia kohtaan näkyy yhä katukuvassa. Frans Joosefin tai yleensä Itävallan keisarikunnan kunniaksi ei maamerkkejä ole pahemmin pystytetty, mutta sen sijaan Elisabeth tulee tienvarsikylteissä ja patsaana vastaan vallankumoussankareiden rinnalla.

Pönötystä Operettiteatterilla.

Elisabethin tarina on innoittanut myös lukuisia elokuvien ja näytelmien kirjoittajia. Romy Schneiderin tähdittämien prinsessaelokuvien ohella tunnetuin fiktiivinen versio hänen tarinastaan lienee Michael Kunzen sanoittama ja Sylvester Levayn säveltämä, vuonna 1992 Wienissä ensi-iltansa saanut musikaali Elisabeth. Kyseinen versio on synkkäsävyisin tulkinta keisarinnan elämästä, ja uskaltaisin väittää, että fantasiamaisista elementeistään huolimatta myös yksi realistisimmista. Musikaalia on esitetty lukuisissa Euroopan maissa (mukaan lukien Suomen Turku) samoin kuin Japanissa ja Koreassa. Myös Budapestin Operettiteatteri on tehnyt siitä oman produktionsa, joka on pyörinyt täällä erimittaisina esityssarjoina vuodesta 1996, yhä vain täysille katsomoille. Olin itse nähnyt show'n muutama vuosi sitten kaupungissa vieraillessani, mutta pitihän se taas tilaisuuden tullen käydä katsomassa.

Elisabeth (Kata Janza) & Kuolema (Zsolt Homonnay). Kuva täältä.

Elisabeth on tarina keisarinnan, Frans Joosefin ja Kuoleman välisestä kolmiodraamasta, ja se perustuu hänestä kirjoitettuihin tieteellisiin elämäkertoihin sekä hänen itsensä kirjoittamiin runoihin. Elisabeth itse totesi aikanaan, että Kuoleman täytyy olla rakastunut häneen – siksi monta läheistään hän ehti elämänsä aikana menettää. Musikaalin kertojana toimii Elisabethin vuonna 1898 murhannut italialainen anarkisti Luigi Lucheni, ja paitsi kertomus keisarinnan vapaudenkaipuusta ja traagisesta elämästä, se on myös tarina erään aikakauden lopusta. Elisabethin elämä ja turhamaisuus sekä hänen kannoillaan jatkuvasti seuraava Kuolema ovat allegoria 1800-luvun lopun eurooppalaisesta yhteiskunnasta, Habsburgien hovista ja siitä, miten kyvyttömyys nähdä asioiden tila johtaa väistämättä suureen katastrofiin. Tällaiselle historian, 1800-luvun, Keski-Euroopan, musikaalien ja romanttisen synkistelyn ystävälle show on silkkaa hunajaa! Unkarilaisten tulkinta musikaalista poikkeaa hieman siitä, mitä saksankielisessä Euroopassa samoin kuin Suomessa on nähty. Tarinaan on lisätty muutamia Unkaria korostavia elementtejä, ja ylöspano näyttämöllä on kenties vielä synkempi ja unenomaisempi kuin muissa versioissa. Alkuperäinen Kuolema muistutti Elisabethin suuresti ihailemaa Heinrich Heinea, mutta Budapestin Kuolemat ovat olemukseltaan enemmän öisen taruolennon kaltaisia. Unkarilaiset nyt tyypillisesti osaavat tehdä musiikkiteatteria aivan ensiluokkaisesti, ja sama pätee Elisabethiin. Tämä oman blogihistoriani pisin postaus siis päättyköön suositukseen: jos ikinä päädytte Budapestiin samaan aikaan, kun Elisabethia esitetään, menkää katsomaan!

(Ja jos joku ihmetteli,  niin postauksen otsikko on kruunajaisista kertovan kappaleen nimi kyseisestä musikaalista. Löytyy myös YouTubesta.)

Lisälukemista:

Budapesti Operettszínhaz: Elisabeth
Eclipsis.org: Musikaali Elisabeth
Elisabeth Bridge
Empress Elisabeth of Austria (Wikipedia)
One Night in Theatre: Elisabeth